retkeilijäpariskunnan kanssa kävelylle Maunin keskustan vieressä olevaan
educational-game parkkiin. Siellä voi kävellä koska puistossa ei ole
petoja ja moni paikkaa kehuikin. Huh. Paikka oli aika räjähtänyt -
arvelu oli, että joskus EU rahoilla rakennettuna oli ollut hienokin. Nyt
täysin ilman kunnossapitoa. No, puolen tunnin kävelyn jälkeen tuttavamme
lähtivät oikopolkua takaisin pettyneenä tarjontaan. Siinä risteyksessä
luki office - se olikin sitten viimeinen kerta kun tuo sana kylteissä
luki. Jatkoimme kävelyä, tapasimme seeproja, pahkasian, gnuita ja
tietysti impaloita. Hienon valkopäisen kotkan bongasimme joenrannasta -
kuten myös krokotiilin. Mutta useammen tunnin kävelynkään jälkeen
missään ei ollut kylttiä Office. Puoli kuudelta todettiin, että nyt ei
auta muuta kuin ottaa suunta takaisin gps:llä. Suunto x9 sitten alkoi
antaa meille suuntaa - puolen tunnin kuluttua totesimme, että sen antama
suunta oli jokeen. Minä kun laitoin gps:n päälle jo kaupugilla ja
sinnehän se meitä neuvoi. Onneksi tuossa matkalla sitten törmättiin
omiin jälkiimme ja tuttuun polkuun. Ei muuta kuin hattu kauniisti käteen
ja kävelemään takaisinpäin. Kylttien vähenemisen (vain polkujen nimiä,
ei karttoja lain) lisäksi polkua merkinnneet luonnon kivet olivat
harveenneet vähän vähältä ja välillä polku oli tulvaveden alla. Onneksi
takaisinpäin kävellessä kivien määrä lisääntyi. Kuudelta laski aurinko
ja matkaa oli jäljellä. Mieli pysyi kuitenkin reippaana ja puhelimen
taskulampun (kiitos hyvästä valosta Sony Ericssonille) valossa
talsittiin sitten polkua pitkin. Onneksi maasto oli helppo. Matkalla
sitten tietysti mietiiin mihin eläimiiin törmätään. Pojat ehdottelivat
krokotiilia ja virtahepoa, Afrikan toisiksi vaarallisin eläin moskiiton
jälkeen. Niiden todettiin kuitenkin majailevan vain joen lähellä josta
polku erkani pian. Sitten alkoi pimeästä kuulua korskauksia - seeproja?
Reitti oli kuitenkin tuttu ja matka jatkui reippaana - välit pidettin
pienenä jotta kirahvi jonka hahmon eroitimme vaalehkoa taivasta vasten
ei lähtisi välistämme juoksemaan. Loppumatkasta tulimme tienvarteen ja
ahdistimme gnu-laumaa meidän ja aidan väliin - onneksi ne etenivät
hiukan nopeammin kuin me. Lopulta sitten puoli yhdeksältä tulimme
suljetulle portille. Yövartijakin ilmestyi. Puiston väki oli lähtenyt
pois puoli viisi ja oli laittanut portit ja ovet kiinni. Hän oli tullut
kuudelta ja oli nähnyt automme. Mennessä oli laitettu nimet kirjaan ja
rekkarit myös, mutta tuo kirja oli lukkojen takana ja hän oli vain
saattanut arvella, että joitain oli sisällä vielä. Minna antoi hiukan
napakkaa palautetta puiston tasosta. Vartija oli soittanut poliisillekin
ja soitti nyt peruutusta - tosin siinä onnistumatta. Lupasi kertoa
kuitenkin asioiden olevan ok jos poliisi joskus ilmestysi. Sellainen oli
siis eilinen puistoretkemme ns. educational puistoon kävelyreittien
kera. Sinänsä tuossa nyt ei mitään ollut, kännyverkko toimi ja taskut
olivat gps-laitteita täynnä jotka kertoivat jos ei muuta niin sijainnin.
Sen siitä oppi, että itse täällä on selvittävä ja aina kun autosta
lähtee niin on varustauduttava raskaimman kanssa. Kun ei tiedä mitä on
tulossa - täällähän kaikki on kyllä kyllä jos jotai kysyy - oli tilanne
mikä tahansa. Loppuhuomautus. Oskari kysyi jo kävellessämme, että kumpi
on parempi (yleinen kysymyksenasettelu näinä päivinä) - eksyä
luonnonpuistoon vai ei eksyä. Ehdotin, että ei eksyä. Väärä vastaus -
emme olisi nähneet näitä kaikkia eläimiä näin hienosti pimessä.
Aamulla näköalalento luonnonpuistossa - ainakin vilaukselta nähtiin
puhveleita, norsuja, virtahepoja, kirahveja, impaloita ja mitä lienee.
Lentokenttä oli täynnä pienkoneita ja Oskari halusi nähdä ehdottomasti
helikopterien nousut. Useisiin luonnonpuiston ja ympäristön luxus
logdeihin pääsy on vain lentokoneella - hinnat ovatkin sitten 500 - 1500
USD per pää ja päivä. Siinä sitten 350 USD lennot ei enää painakaan.
Mutta me kävimme vian edullisemmin pyörimässä.
Yrjölle kiitokset vesiterveisitä - vettä täällä on vaihtelevasti - kuten
kohta huomaa. Lennon jälkeen kohti Makadigdipadin suola-aavikkoa.
Opaskirjojen mukaan reitti on tähän aikaan ok - sadekaudella sinne ei
voi mennä lainkaan. Suola-aavikko on noin 14 000 neliökilometriä eli
melkoisen kokoinen - kartoissa hyvät koordinaatit - tosin nekin hiukan
väärin kirjoittuin - mikä selvisi jo aiemmin. Ajatus oli käydä reunalla
kurkkaamassa. Ei muuta kuin Shellin kartta (ainoa millä täällä pärjää)
käteen ja Gwenasta maastoon. Tosin huomasimme, että siinäkään ei ole
kaikkia risteyksiä ja korjattuamme oikean gps-pisteen Thurayan
satelliittipuhelimen navigaattoriin huomasimme, että olemme vinossa
siitä missä reitin pitäisi mennä. Siinä oli kuitenkin paikallinen talo
eli savimajoja joista kyselimme suuntaa matkamerkkinä toimiville baobab
puille ja ohjeen reitille saimmekin. Ns. tiet ovat siten
mielenkiintoisia, että ne vaihtavat osin vuosittain paikkaa kun
savannille syntyy uusia uria sadekauden jälkeen. Löysimme takaisin
pääväylälle ja matka kohti suola-aavikon reunalla olevaa baobab puuta
kohdin eteni hyvin, yhden sadekaudelta jääneen lammikon reunalla oli
kosteita ajouria, mutta ne kierrettiin kauniisti. Pääosin reissi oli
kuivaa savannia tai jopa pientä kivikkoa puiden välissä. Sitten tuli
taas savannia ja matkaa kolme kilometriä. Pieni laakso, ajoreitit olivat
väistäneet mutaista pääreittiä kauempaa ja kauempaa. Minä pidin vauhdin
päällä, neliveto päälle vauhdissa ja Avikselta vuokrattu Toyota Hiluxin
(jatko-ohjaamo ja lavakate, 150 litran tankit) nokka taas hiukan
kauemmas mudasta ja menoksi. Sitten Minna huusi seis ja minä pysäytin.
Siinä oltiin. Vettä oli ruohotuppaiden välissä sentistä tuumaan mutta
katurenkaiden pito loppui auton vajotessa kymmenen senttiä pehmeäänm
hiekkaliejuun. Wups. Ei liiku eteen eikä taakse. Ja vuokra-autoonhan ei
kuulu lapio. No, onneksi äidinpuolen perintönä on tullut lapiot käsien
jatkoksi - moskiittojen vuoksi otettiin karkotekierros - pojat keräsivät
mudan takaa tieuralta kiviä ja minä revin heiniä renkaiden alle ja minä
lapoin kuraa renkaiden edestä ja takaa. Ei liiku vaikka Minna, Sampo,
Henrikki ja Oskari työnsivät. Upottuamme Minna totesi, että tässä ollaan
ja nyt voit soittaa hätänumeroosi .- tällä kertaa Thurayan lisäksi
mukana oli Inmarsatin BGAN puhelin. Lappanmista ja kivien kantoa
jatkettiin ja renkaiden alle kokeitiin - huonolla menestysellä - myös
solumuoviretkipatjoja. Puoli metriä eteepäin - kohti märempää. Auton
pakki oli jo aikaisemminkin välillä vihoitellut, eikä meinannut mennä
päälle. Nyt se tuntui vielä vähemmän mukavalta - kuten myös se, että
ykkönen ja pakki olivat vaihdekaavion vastakkaisissa nurkissa. Ei muuta
kuin heijaamaan ja hurraahuudot kuuluivat kun auto eteni puoli metriä
heijaamalla - ei muuta kuin jatkoa - metri - toinen metri.
Tasauspyörästön lukot olivat päällä eikä auto muutenkaan kääntynyt
mudassa mihinkään. Ainoa suunta oli vain märempi. Eli eteenpäin vaan -
kolmas metri ja neljäs - ja sitten vihdoin niin paljon vauhtia (ja ehkä
myös liian iso vaihde joka veti kierrokset alas ja pidon), että auto
lähti kuin lähtikin liikkeelle. Vauhtia lisää oli edessä märkää tai ei,
tasauspyörästön lukko vauhdissa pois ja Minnan huuto - ODOTA - en odota
- huusin ja lisäsin vauhtia ja kaarsin kohti kuivaa uraa. Minna oli
pelännyt, että ajan vielä märempää enkä kuivalle uralle. Nyt olimme
kuivilla - mutta väärällä puolella lätäkköä. Puolentoista tunnin
aherruksen jälkeen - jollakin on mennyt kolme päivää - liikennettä kun
on harvassa. Kiitoshalit - tosin jäivät osin kuvainnolliseksi, sen
verran savessa olin. Päätimme, että suola-aavikko nyt jää. ja muistimme
opaskirjan säännöt - tutki reitti. Etsin mahdollisimma kuivan reitin,
Minna ja poikien kävellessä pitkä neliveto päälle ja vauhtia. Tuota
reittiä olisi ehkä päässyt hiljempaakin, mutta en viitsinyt kokeilla.
Retkipatjojen huljuttelu ja kohti päätietä. Välillä meni neljä uraa -
kaikki yhtä syviä hiekkamonttuja - mutta ne tuntuivat nyt vain
leppoisilta - vauhtia ja välillä nelivetua - ja heittämällä parhaimmalta
näyttävälle uralle. Minna toivotti hyvää hääpäivää - minulla on maailman
paras vaimo.
Huomenna kolmeksi yöksi luonnonpuistoon. ja ajo kahden puiston läpi -.
300-400 km maastossa. Yöllä ei saa poistua teltasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti